Hämmentävässä maailmassa elämme, me lapsen menettäneet.
Omituisissa valoissa, varjoissa, heijastumissa, sumuissa, eri tasoissa ja ulottuvuuksissa.
Kevät on juhlan aikaa. Juhlimme lastemme saavutuksia opinpoluilla. Lapsikuolema perheessä nekin kuviot menee uusiksi. Sisaruksensa menettäneet, totiset lapset saapuvat viimeisenä koulupäivänä koulusta. Yksi antaa todistuksen sen kummemmin tunteilematta. Loput ovat jo häipyneet huoneisiinsa. Tottakai iloitsemme lasten ja nuorten saavutuksista, mutta jo seuraavassa hetkessä katse laskee ja mielessä on hän, joka ei enää todistusta tuo, taivaslapsi. Ajatuksesi ovat jo toisessa ulottovuudessa. Ja tämä kaava toistuu usein ja useassa eri tilanteessa. Elät kahden eri ulottuvuuden välissä. Nyt ja mitä jos.
Huomaamme, että pikkuveli on ehtinyt saavuttaa enemmän kuin taivaslapsi. Missä taivaslapsi olisi, jos olisi elänyt kanssamme tänne asti? Sen tiedän, että Keijukainen olisi pärjännyt missä vain. Ikävä iskee, puristaa kurkkua, ääni katoaa. Samassa huomaat, että nuorimmatkin sisarukset ovat kohta ohittaneet sen iän, johon asti Keijukainen eli luonamme. Tuntuu oudolta tajuta, että olen elänyt heidän kanssaan kauemmin kuin Keijukaisen. Siis maallisella ajalla ajatellen, mutta aika onkin hyvin venyvä ja kummallinen käsite.
Oikeasti olet elänyt kanssani tänne asti, Keijukaiseni. Vaikka ruumiisi elämä päättyi täällä, olet sinä elänyt minun mukana aina tänne asti. Mutta minulla ei ole kuvaa muille näyttää, missä seisot ruusun kanssa kauniissa mekossa ja kesäntähdet silmissäsi tuikkien. Ja haluaisin myös kertoa kaikille kuinka upea sinusta on tullut. Ja se sattuu, ja sen takia onkin helpompaa yrittää ohittaa koko asia. Mutta ikävä totuus on, ettei surua voi paeta.
Suhteemme on kyllä muuttunut, paljon, ja siinä minulla on ollut opettelemista. Mutta minä alan oppia, hetki, päivä ja tapahtuma kerrallaan.
Että miten elää kuolleen lapsen kanssa.
Ja muiden lasten suurimpana saavutuksena pidän sitä, että palasivat joka päivä hengissä koulusta kotiin.
Comments